Mitä mietit?

Mitä mietin? Virallisena kanelipulla päivänä? Lokakuun päivänä? Etäpäivän? Kahvilapäivänä?
Nukuin kun kuollut päivänä? En oikeastaan tiedä miten menee päivänä? Tiistaina?

Mietin miten omituisen epäkonkreettiselta kaikki lukemani oman itsen rakastamisesta vaikuttaa.Mietin että itsensä rankaisusta tulee heti hirveän konkreettisia esimerkkejä. Mietin kipeää alaselkää, mietin hengenahdistusta, mietin kadonnutta juoksukuntoa, mietin esineitä jotka ripottuvat väärille paikoille. Mietin synkkää mieltä. Mietin koirana olemisen mahdollisuutta. Mietin koiran mielen mahdollisuutta. Mietin miten rasvaan koko talven itseäni ruskealla voiteella. Mietin joulua jota en vietä. Mietin joulukuuta Lissabonissa, mietin sen pilaamisen ja pilaantumisen mahdollisuutta. Mietin että jotain on tehtävissä sen välttämiseksi. Mietin kelaa, mietin työvoimatoimistoa, mietin apurahaa. Mietin tätä aikaa josta sanotaan ja lausutaan asioita joita lausutaan muistakin ajoista ennen ja jälkeen. Mietin puolalaista naista jonka oikeus tehdä abortti raiskauksen jälkeen halutaan estää. Mietin miksi ahtaalla aletaan laittaa kaikkein ahtaimmalle ne joilla on jo vaikeinta. Mietin ihmiskauppaa, ruotsalaista rikosviihdettä. Mietin tarvetta nähdä asioita jotka ovat mahdottomia kuvitella omalla kohdalla.
Mietin sivistymättömän radiojuontajan kiinostusta laadukkaisiin televisiosarjoihin. Mietin tunnistamatonta, mietin kausia, mietin erillaisia elämiäni. Mietin diagnoosejani jotta voisin ne unohtaa, jotta voisin ottaa ne jonain muuna kun niminä. Mietin kylmää vettä jota himoitsen, adrenaali ryöppyä sen jälkeen jota minun ei tarvitse säädellä. Mietin regressioita, mietin kahvikuppia joka ei ole tarpeeksi iso tai sitten se on liian iso. Mietin voimia, voimattomuutta. Mietin mikä on kivaa. Mietin kivaa. Mietin miksi sitä säädellään, miten ja mitä päivää varten, mitä ikää, mitä varten.
Mietin lukemattomia novelleja, mietin himoa. Mietin himoa järjestää sanoja. Mietin rakkautta. Mietin teatteria. Mietin pystymistä, pystymättömyyttä. Mietin tavallisia päiviä. Mietin ihan ok, mietin ihan jees, mietin vähän tylsää. Mietin luksusta. Mietin miten väitetään että olemme tehneet elämästä liian helppoa, mietin että olemme tehneet siitä enneminkin liian vaikeaa. Mietin miltä näytän, mietin miltä sisälläni näyttää, mietin miten haima yrittää parhaansa. Mietin välillä sekin riittää.
Mietin että haluan ohittaa surun vihan pelon
hitaan saamattoman tiistain. Mietin että en huomaa mihin valun matkustan ja mietin että huomaan kyllä usein kun olen kokonaan ja pahasti jumissa.

tallaan tarkoituksella pihlajanmarja tertun asvalttiin

Pimeää. Tämä on nälkää. Tämä on stressiä. Tämä hetkellinen hulluus. Entä jos nyt mieli hajoaisi, nyt tai nyt. Hajosiko. Nainen sanoi hulluuden huomaa. En huomaa, ei pätkääkään mielipuolisuutta. Rankaisulle täällä taas haisee. Loogiselle järkevälle ja armottomalle rankaisulle. Voi rakas ihminen, sanoo koira. Voi rakas ihmine kun minä haluan mäelle enkä mattotelineen kautta.

Nurmikentän halki, väistäen hiekkalaatikkoa, kohti kuoppaa puun alla. Sinne nenä niin syvälle että aivastuksia tulee parkkipaikalle asti.Valo on kirkas vain ihan reunassa, kohdassa josta kukaan tuskin kävelee. Koira kävelee. Tai on kävelevinään. Sillä mikä minua vaivaa, ei ole oikeastaan kauheasti väliä. Vaikka minulla on, tällä epämääräisellä, jäytävällä tuskalla ei vielä onnettomaksi tulla. Se on, annan sen olla. Olkoon vaikea elämä. Olkoon niin etten muista miltä koskeminen tuntuu.

Nurkalta kohti päiväkotia, hupsula kävelee hyvän matkaa niin että siitä voi päätellä että kohta tulee kakka. Minäkin voisin mielelläni tyhjentyä. Jostain suunnasta. Yritän antaa aivojeni olla. Antaa niiden kysyä, voiko ihminen oppia mitään, voiko ihminen opettaa mitää, voiko arvokkuutta opettaa, voiko rakkautta opettaa, voiko oppia. Saahan sitä kysyä, mutta vastata ei ole pakko.

 Et pääse koskaan enää vapauteen, koira katsoo takaisin. Tietenkin se tietää. Se karkasi eilen ja oli poissa vaikka huusin ja itkin melkein tunnin. Sitten se tuli kiihkoissaan ja läkähtyneenä takaisin, et enää koskaan ole vapaa. olenko itse. 

pimeää. tallaan tarkoituksella pihlajanmarja tertun asvalttiin, kuin rikkoisi kuplamuovia. 

en jaksa selvitä vielä ensi viikosta. edes perjantaista. koiraa ei erota pimeässä, mutta sen tuntee hihnassa. se riittää. 

Toinen kenkä putoaa mereen

Täynnä. Täynnä. Täynnä. Jokainen metri jonka astuu on täynnä. Ajatuksia. Kuin hyhmäinen klimmpi pään sisällä, jolle ei saa antaa kaikkea valtaa. Kävelen. En näe mitään kovin paljon. En ajattle reittiä.
Koiran säntäys pingottaa hihnan, reväyttää tähän. tietä alas. ukkoja. akkoja. king charles tien toisellla puolen. jos sitä yhtä ei olisi, kaikki olisi helppoa. Isolla kivellä paistaa. Onkin kesä. Tässä onkin kesä. Roskaa meressä. Menen uimaan. Riisuttuani putoan mereen. Toinen kenkä putoaa mereen. Kännykän näyttö hajoaa. Ei satu. Koira ei tule ei edes harkitse. Pää tihenee. Ratkaisee. Sitten se. Sitten se. Sitten se. Sitten tätä. Mitä tänään pitää tehdä. Mitä huomenna. Mitä perjantaina. Mitä ensi kuussa. Mitä tammikuussa. Mitä pitää tehdä vuoden päästä. Metsä. Oo vaan. Oo metsä vaan. Kaarru just noin, varjosta just tolleen. Laske verenpaine. Minä käytän sinua nyt näin. Oo totta. Oot. Oot tässä. Mäkin oon. Portaiden jälkeen koira ottaa taas vauhtia ja hihna kiristyy.

Tunne itsesi 1 eli havaintoja AAD:stani

Poikkean taas harhapoluille, koska ne on parhaita. Kävelyt viime aikoina ovat olleet vaan pelkkää Enni Mustosta ja Kazuo Ishiguroa. uskomaton äänikirja pankki Celia on tehnyt mahdolliseksi sen mistä olen haaveillut koko elämäni, saan kuunnella kun joku lukee mulle, lähestulkoon minkä kirjan tahansa keksin haluta kuulla! Tässä nopeassa maailmassa, en tiedä mitään mikä minua paremmin rauhottaisi.
Celia on tarkoitettu ihmisille joiden lukeminen on jostain syystä estynyt tai vaikeeta. Mulla on lukihäriö ja ADD mutta jos olen ihan rehellinen, pystyn kyllä myös lukemaan kirjoja. Pystyn jopa kirjoittamaan niitä. Siksi keskittyneisyyshäiriön hahmottuminen on aika ongelmallista, minähän osaan keskittyä, liiaksikin jos kiinostaa.
Silti sain vuosi sitten ADD diagnoosin eli keskittyneisyyshäiriödiagnoosin.Se on sama asia kun ADHD mutta ilman ylivilkkautta. Mä haluaisin kertoa siitä. Millanen esimerkiksi tää aamu oli. Oon aina mieltänyt että keskittyminen liittyy johonkin tosi oleelliseen, mutta viimesen vuoden aikana tajunnut että kyse on tosi "mitättömistä" asioista mun kohdallani mutta ne eskaloituu yleensä.

Aamulla menen verkkopankkiin, koska pankki&luottokorttini on suljettu. Menen tutkimaan miksi. En löydä verkkopankista mitään selitystä asiaan, jota olen eilen jo puhelimitse hoitanut. En löydä kohtaa jossa lukisi että kortti olisi suljettu. Löydän kohdan että olen saanut varoituksen maalikuussa, varoituksen jota en ole koskaan huomannut koska en ole etsinyt. Jätän asian sikseen.
Olen jo pitkään kokenut että kierrätän ihan liian ylimalkaisesti ja nyt kun roskiskatokseen on ilmestynyt muovi jäte energian ja pahvin rinnalle päätän skarpata.  Perustan roskikset postimerkinkokoiseen keittiöön tutkittuani ensin ettei ole mitään mahdollisuutta saada niitä mahtumaan puolikkaan postimerkin kokoiseen roskiskaappiin. banaanikärpästen sakea parvi surraa ja tajuan ettei roskakatoksen perustaminen keittöön tule auttamaan niistä eroon pääsyyn. jätän asian sikseen.
lasken vettä tiskien päälle, ja jätän asian sikseen. ne kärpäset lisäänyy muutenkin.
roskiksen ja tiskin samanaikainen hoitaminen saa mut säntäilemään ja huudahtelemaan täysin epäloogisesti, tuntemaan itseni kömpelöksi, laiskaksi ja tyhmäksi. asioita jotka olen mieltänyt osaksi identiteettiäni lapsesta asti. nykyään pystyn ohittamaan nuo ajatukset, sanomalla ei kun tää on minä.
soitan huoltoyhtiöön, eilen kun menin pyykkitupaan C oli joku ottanut vuoroni ja nyt selvitän voinko pestä pyykit nyt vai onko jollain varaus pyykitupaan C. ei ole, eli voin mennä. soitan pyöräkorjaamoon ja kysyn saanko tuoda pyörän huoltoon, mies sanoo että tänne vaan. pyörä on seisonut kaksi talvea pihalla koska en ole tiennyt missä sen lukon avain on. en ole nostanut sitä vieressä olevaan pyörävarastoon vaikka olen kävellyt sen ohi yli 700 päivää.
etsin sukkia. etsin kahta sukkaa jotka edustaisivat samaa kokoluokkaa. en hahmota kaappia. en erota sotkusta mitään. en pysy rauhallisena. en pääse ulos tästä hiostavasta asunnosta. kun sanon ääneen "tästä ei tule mitään" tajuan että tällaista minulla oli ennen KOKO AJAN. en pystynyt saattamaan mitään loppuun kerralla. enkä todellaakaan todennut itselleni niin kun nyt "voin pysyä rauhallisena vaikka tämä tilanne on perseestä, minulla ei ole kiire tänään" vaan haukuin itseäni koko ajan. nyt muistan ottaa lääkkeen.
plaseboa tai ei hetken kuluttua pystyn laittamaan kaksi sukkaa jalkaan. en koe epäonnistuneeni.
menen pyykkitupaan. joku on tuonut sinne pyykkikassit. onko täällä sittenkin jonkun muun vuoro?
kun lähden huomaan että olen koko ajan asioinut pyykkituvassa A enkä C. minä olen sössinyt eikä kukaan muu. vien jälejellä olevat pyykit pyykkitupaan C. lähden viemään pyörää huoltoon. 100€ sanoo ukko. niin. menen kauppaan etsin paperipussia herneille, pyydän myyjältä ja ehdotan että hän sanoisi kauppiaalle että sellaisia tai biohajoavia pusseja tilattaisiin. saan valkoisen leipäpussin. tungen sen täyteen märkiä herneitä. jonotan kassalle, ja kahdesti palaan kaupan puolelle, ensin hakemaan vessapaperia ja sitten tuijottamaan lehtien kansia. sitten menen huoltoyhtiöön kertomaan että olen itse pessyt vaatteita väärässä tuvassa. työntekijä puhuu E pyykkituvasta, ja minä A ja C pyykkituvasta. lopulta nainen vaikuttaa siltä että hänelläkin on jonkinlainen keskittyneisyyhäiriö koska hänkin jättää sikseen. sitten muistan että unohdin pyykkipojat, palaan kauppaan. en löydä niitä mutta tajuan että kuukautiset alkoivat nyt. muistan kuulleeni että kuukuppeja myydään nykyään kaupassa. etsin en löydä. otan tamppooneja. ajattelen kuukuppia jonka koira söi viimekesänä. en ole saanut vuoteen ostettua sitä. ajattelen jätevuorta. ajattelen että minä yritän. en todella tiedä onko tämä parasta mihin pystyn mutta yritän sitäkin. ostan tampooneja. ulkona muistan että minun piti ostaa pyykkipoikia. menen ensimmäiseen kauppaan. sieltä niitä löytyykin. en tiedä ostanko puisia vai muovisia. ostan puisia ehkä ne on kestävämpiä. maksan ne. kävelen kotiin. otan herneet kassista, ja ne levähtävät ympäri lattaa kun paperipussi on vettynyt pohjattomaksi. joku muu olisi tajunnut että nyt kannattaa ottaa muovipussi.

tohon se tiivistyy. mun on turha kuvitella olevani joku muu. nää ei oo yhtään dramaattisia käänteitä. nää on suorastaan arkipäiväisyydessään kyllästyttäviä ja yhdentekeviä, kiva jos joku jaksoi lukea tän.
mutta näistä elämä muodostuu. siitä miten kirjaimet sekoittuu lukiohäiriön takia, avaruudellisen hahmotuskyvyn puute estää löytämästä kahta sukkaa, ja ennen muuta halu jättää sikseen ja kesken on valtava.
nyt sitten lobbaan lääkettäni ihan avoimesti, sillä se mitä ne on muuttaneet on että ennen tällainen päivänalku joka on mulle aivan tavallinen, olisi vaikuttanut koko päivän. ainakin pitkälle päivään, kyky päästää irti "arjen pikkuharmeista" teki musta jatkuvasti ihan vitun kireen ja huonotuulisen. vaikka jo aiemminkin olin sitä mieltä ettei ihmisen arvoa mitata siinä peseekö hän lakanat tänään vain huomenna, jätti kaikki sen eteen näkemäni uurastus ja silti tehtävässä todennäköinen epäonistuminen mulle sen tunteen että mä olen PASKA. toki lääkkeen lisäksi tietoisuus tästä minkätyyppistä vaikeutta omaan elämään tulee ADD:n kanssa mahdollisesti niin on myös auttanut tässä. vitun tunne itsesi siis.
on niin paljon helpompaa kun tietää millainen on, vaikka se sitten tarkottaisi tätä!
tän ei oo tarkoitus kuulostaa siltä että luulisin että tämä on totuus ADD:sta, muilla ihmisillä se voi olla hyvin toisenlainen. tai myöskään ettenkö tiedostaisi että ihmisten arkea vaikeuttaa todella paljon paskemmat ja raskaammat asiat ja oireet. tahdoin vaan havainnollistaa itselleni ja samalla kirjoittaa siitä millaista se VOI olla. millaista SAA olla.
tämä oli nyt yksi näkökulma. uskoisin että vosin kirjoittaa seuraavat 500 sanaa siitä, miten paljon olen oppinut tämän oireen takia erottamaan tärkeän vähemmän oleellisesta.

Onko tämä Tammisalo? Miksikäs ei?

Ensin pisaroita, tulikuuma pätkä, sitten molempia. Mielen elastisuus, maailma on oikein, oikea.
Hitaasti etenevä nainen ja fifi, ohitetaan, eiku haistetaan. Puistonpenkillä seuraava nainen, kasvimaa, tunnistan perunan, miten tunnistankaan? Tunnistan kesäkurpitsan, sipulin, miten tunnistankaan? Säntilliset rivit ja ruudut, keille nämä kuuluu? Miten julkeaa olisi tulla ja viedä. En haista syksyä, se olisi mahdollista, mutta en haista sitä. Pää ei junnaa, en ikävöi, en tarvitse. On pari ajatusta, ja niitä on keveyt ajatella. Soita äidille. Ja sitten miten kalpea oli eräs, mitä hän ratkoo, mitä hän suree, miten tunnen ettei kaipaa puheitani, eikä se ole numero. Tänään ei soiteta. kaikki ei ole minun.
Keskellä tietä iso rusakko, kuin patsas, koira ei voi uskoa onneaan. Nähdä rusakko näin valoisalla. Vemmelsääri honkkeloi tiehensä kevyesti, koiralle jää hajut. Se on paljon, nostaa häntänsä ihan ylös.
Onko tämä Tammisalo? Miksipäs ei? Olen lopettanut suunnittelemisen. Tälllainen jakso. Tänäänkään en välttämättä kuole, eikö silloin koko ajan voita? Ja kuolemakin. Sen jälkeen ei ole vastuuta. Sitä ennen, kiinostaa mitä minulle käy, en aijo tilata mitään. Menestystä, rakkautta, taitoja. Otan tämän elämän, sellaisena kun se tulee. Päivän kerrallaan tapahtuu. Tällälailla kun onnellisena hiekka tiellä, koira metrin jäljessä koska suunta oli siitä väärä. Eikä minun tarvitse ajatella, että nyt nauti nauti nyt koska kyllä tämä loppuu pian. Emme voi tietää mikä loppuu ja milloin, mitä mistäkin alkaa. Keho on rento, himo jota ei tarvits tukahduttaa, ei kiristyviä harteita, ei vihaa, tänään ei vihaa. Ihmetystä. Whippetin jalat voisivat katketa kuin kananluut. Nämä ihmiset, ihan harmittomia, ihan älypuhelin päissään, ihan pöllämystyineinä kun sataa ja paistaa, ihan sympaattisina. Voisin kysyä kelloa jos sillä minkä verran se on, olisi jotain väliä. Taidan mennä juoksemaan, vaikka en hirveästi halua, en hirveästi ole haluamattakaan. Hetken mäestä näkyy urheilukenttä, koulu, elintarvike kioski Tuhkimo sellaisena kun ne näytti tammikuussa. Luulin että niistä tulisi merkityksellisiä paikkoja, paikkoja joihin olisi syytä kiintyä. Ei tarvinnutkaan.

mitä mietit?

Facebook kysyi tätä ja huomasin haluavani vastata. Elämäni valo on ollut jo kuukauden mökkilomalla, enkä semmingin ole kävelyäkään kävellyt.
Mietin että siivoaisin tuskin koskaan jos ei tarttisi sydän syrjällä tietää kaikkien lääkkeiden, xylitolien, suklaapatukoiden sijainti sentilleen, ettei koira tappaisi itseään. Mietin että mulla ei ole aina kivaa. Mietin että miten paljon antaa tilaa joskus tapahtuneelle, sille mikä oli ja tuntui ja hermoromahduskin vuonna 2005. Miksi ei ole tässä tunteessa ja tilanteessa? Mietin että siksi koska asiat eivät ole erityisen selkeitä ja liittyvät toisiinsa säikein joiden tsekkailuun varmaan kuluu tämä elämä. Mietin pelkoa että elmän menee hukkaan, miten se yllättää jos tekee liikaa töitä, jos tekee liian vähän töitä, jos tekee lapsen, jos ei tee. Mietin kohtuuttomuutta. Mietin maailmantuskaa. Mietin valintoja ja kipua. Mietin muutosta, mietin miten kauan kestää integroida itseensä uusia asioita, esim diagnoosi. Mietin miten vaniljajäätelö oli lapsena tylsintä ja nykyään parasta. Mietin että leikkaisinko hiukset. Mietin että kun ajattelen niitä joilla menee aina hyvin että en vain tiedä kaikkea. Mietin rakkautta. Mietin sanoja. Mietin kun joskus joku kokemus on mykkä. Mietin thaimaalaista. Mietin kurkkua joka on kuorittu. Mietin vieraantumisen tunnetta ja miten se yllättää. Mietin kesää. Mietin miten jaksan pimeän. Mietin onko minulla ikinä elämäntilanne sellainen että voin suunnitella sitä kahta kuukautta edemmäs. Mietin kirjastoa. Mietin miten joskus kohtaa vaikka ajatteli puhua pelkkää potaskaa. Mietin mökkiä jota ei ole. Mietin muistoja jotka eivät ole totta ja ovat. Mietin tulkintaa. Mietin tulkinaani minusta. Mietin kuinka voisin olla enemmän yhteydessä maailmaan. Mietin  uhrautumista. Mietin antamista. Mietin itsellä pitämistä. Mietin sitä että äitini on 60. Mietin että onnellisuus on matka ei päätepiste. Mietin että matka ei ole aina onnellisuus vaan päätepiste. Mietin että elämä voi jäädä täysin kesken. Mietin että voi jäädä levälleen tämäkin tilanne, kesä, päiväkin. Mietin että ehkä sen pitäisi olla kutkuttavaa eikä kamalaa, katsoa miten akan käy. Mietin etäisyyttä. Mietin lapsia jotka juoksevat minne haluavat, koiria jotka jämähtävät mihin tahtovat. Mietin kotia. Mietin yksinkertaisuuksia. Mietin itkemistä. Mietin etäisyyttä. Mietin muuttumista. Mietin oppimista.
Mietin turahmaisuutta. Mietin ylemmyydentunntetta. Mietin pelkoa. Mietin itserankaisun monia muotoja. Mietin aamuja. Mietin unta. Mietin tilaa jossa ei tiedä miksi voi huonosti. Mietin oikeutta aikaan. Mietin oikeutta miettiä. Mietin mielyttämisentarvetta. Mietin ulkokultaisuutta. Mietin ihimisiä, miten kiinnitän huomiota voivatko he ikinä myöntää että vika on heissä. Mietin miksi siihen kiinnitän automaattisesti huomiota. Mietin että sitä joudun itse niin kovasti opettelemaan. Mietin lempeyttä. Mietin maailmaa jossa on tärkeää pitää yllä illusiota hyvästä. Mietin älyä. Mietin lukematonta hesaria. Mietin mielipiteitä. Mietin kuuntelemista. Mietin ikävää. Mietin toiveita, odotuksia. Mietin koiran nuhjaamaa vilttiä. Mietin surua, sen reittejä. Mietin miestä. Mietin naista. Mietin ystävyyttä. Mietin voimavaroja. Mietin kannattelua. Mietin yritystä tehdä oikein. Mietin selviämistä. Mietin jumissa olevaa rintarankaa. Mietin että sana haastaa ajaa hulluuteen. Mietin miten vaikea on välillä tietää kuka on, mistä koostuu. Mietin miten voimakas kokemus elämä on. Mietin että se menee ohi, mietin että se loppuu, mietin miten vaikeaa sitä on uskoa. Mietin herneitä joiden syömistä en pysty lopettamaan.

yksittäisiä tulpaaneja

onko kuuma onko liian kuuma. orava jää katsomaan ja kiusaa pötköä, odottaa kunnes toisen hihna kiristyy. paskaa.miksi et nyt paskaa. paskattava on ellen saa kohta ravintoa pökerryn. miten tämä voi olla niin vaikeaa, syödä säännöllisesti. tiedän kyllä pari vielä vaikempaakin asiaa. ja taas mennään, hirveellä kireellä ja sitten töks. ei paskaa, en ehdi syödä. itkettää. tympeän näköinen ukko kuokkii pihaa, ikään kuin se olisi sen velvollisuus. ei ole! ei tarvii näyttää tuolta. minä kerään kyllä koiran paskat, aina, silloinkin kukaan ei vahdi. ei tosin tarvitse koska tämä koira ei koskaan paskaa. bodari kävelee alempana, samat sanat, minä kerään paskaa päivät pääksytysten. miksi rajoja ei osata pitää? minäkin tässä haluaisin huutaa koiralle, oravalle ja näille ohikulkijoille, enkä huuda. Mutta kukaan muu ei pysty pitämään rajoja tässä maailmassa. Hirveän yksinäistä minun kannaltani, olen niin vitun rajallinen. Kukaan muu ei kärsi niin kuin minä, kukaan muu ei nytkään kärsi tästä että minun verensokerini romahtaa, että en ehdi että säntään ja ramppaan bussiin ja metroon, ja kotiin ja tästä ikävästä tästä epävarmuudesta tästä nimenomaisesta riittämättömyydestä tästä kohtuuttomuudesta itseäni kohtaan paahteisena tiistaina.
yksittäisiä tulppaaneja siellä täällä, niiden kirkas väri ei voi olla totta. ei ole mikään totta nyt.
ei ole mikään nyt ihan näin. tiedän sen. minulla on varaa tähän pahoinvointiin. iltapäivän kevyeen vitutukseen jossa en auta itseäni, koska ei ole pakko. koira harkitsee puuhun kiipeämistä, sitten se kuitenkin vääntäökin paskan.