Pimeää. Tämä on nälkää. Tämä on stressiä. Tämä hetkellinen hulluus. Entä jos nyt mieli hajoaisi, nyt tai nyt. Hajosiko. Nainen sanoi hulluuden huomaa. En huomaa, ei pätkääkään mielipuolisuutta. Rankaisulle täällä taas haisee. Loogiselle järkevälle ja armottomalle rankaisulle. Voi rakas ihminen, sanoo koira. Voi rakas ihmine kun minä haluan mäelle enkä mattotelineen kautta.
Nurmikentän halki, väistäen hiekkalaatikkoa, kohti kuoppaa puun alla. Sinne nenä niin syvälle että aivastuksia tulee parkkipaikalle asti.Valo on kirkas vain ihan reunassa, kohdassa josta kukaan tuskin kävelee. Koira kävelee. Tai on kävelevinään. Sillä mikä minua vaivaa, ei ole oikeastaan kauheasti väliä. Vaikka minulla on, tällä epämääräisellä, jäytävällä tuskalla ei vielä onnettomaksi tulla. Se on, annan sen olla. Olkoon vaikea elämä. Olkoon niin etten muista miltä koskeminen tuntuu.
Nurkalta kohti päiväkotia, hupsula kävelee hyvän matkaa niin että siitä voi päätellä että kohta tulee kakka. Minäkin voisin mielelläni tyhjentyä. Jostain suunnasta. Yritän antaa aivojeni olla. Antaa niiden kysyä, voiko ihminen oppia mitään, voiko ihminen opettaa mitää, voiko arvokkuutta opettaa, voiko rakkautta opettaa, voiko oppia. Saahan sitä kysyä, mutta vastata ei ole pakko.
Et pääse koskaan enää vapauteen, koira katsoo takaisin. Tietenkin se tietää. Se karkasi eilen ja oli poissa vaikka huusin ja itkin melkein tunnin. Sitten se tuli kiihkoissaan ja läkähtyneenä takaisin, et enää koskaan ole vapaa. olenko itse.
pimeää. tallaan tarkoituksella pihlajanmarja tertun asvalttiin, kuin rikkoisi kuplamuovia.
en jaksa selvitä vielä ensi viikosta. edes perjantaista. koiraa ei erota pimeässä, mutta sen tuntee hihnassa. se riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti