yksittäisiä tulpaaneja

onko kuuma onko liian kuuma. orava jää katsomaan ja kiusaa pötköä, odottaa kunnes toisen hihna kiristyy. paskaa.miksi et nyt paskaa. paskattava on ellen saa kohta ravintoa pökerryn. miten tämä voi olla niin vaikeaa, syödä säännöllisesti. tiedän kyllä pari vielä vaikempaakin asiaa. ja taas mennään, hirveellä kireellä ja sitten töks. ei paskaa, en ehdi syödä. itkettää. tympeän näköinen ukko kuokkii pihaa, ikään kuin se olisi sen velvollisuus. ei ole! ei tarvii näyttää tuolta. minä kerään kyllä koiran paskat, aina, silloinkin kukaan ei vahdi. ei tosin tarvitse koska tämä koira ei koskaan paskaa. bodari kävelee alempana, samat sanat, minä kerään paskaa päivät pääksytysten. miksi rajoja ei osata pitää? minäkin tässä haluaisin huutaa koiralle, oravalle ja näille ohikulkijoille, enkä huuda. Mutta kukaan muu ei pysty pitämään rajoja tässä maailmassa. Hirveän yksinäistä minun kannaltani, olen niin vitun rajallinen. Kukaan muu ei kärsi niin kuin minä, kukaan muu ei nytkään kärsi tästä että minun verensokerini romahtaa, että en ehdi että säntään ja ramppaan bussiin ja metroon, ja kotiin ja tästä ikävästä tästä epävarmuudesta tästä nimenomaisesta riittämättömyydestä tästä kohtuuttomuudesta itseäni kohtaan paahteisena tiistaina.
yksittäisiä tulppaaneja siellä täällä, niiden kirkas väri ei voi olla totta. ei ole mikään totta nyt.
ei ole mikään nyt ihan näin. tiedän sen. minulla on varaa tähän pahoinvointiin. iltapäivän kevyeen vitutukseen jossa en auta itseäni, koska ei ole pakko. koira harkitsee puuhun kiipeämistä, sitten se kuitenkin vääntäökin paskan.

koira haluaa aina kulkea kukkakaupan edestä

aura, tomaatit, gingerale, riisimurot. aura, tomaatit, gingerale, riisimurot. aura, tomaatit, gingerale, tomaatit, aura, tomaatit. ei päästä puistoon siellä on isoja ja uroksia. koira yrittää esittää että uskaltaisi mennä kyllä jos vaan pääsisi. suru, viha, hyväksy. hyväksy suru, viha. hyväksy.
hyväksy ja hyväksy. aina saatana vaan hyväksy. en hyväksy enää ikinä mitään. hyväksynpäs.
tämänkin taas. koira tupeksii, ei etene. alistun, odotan. en sano mitään, odotan. tämäkin minun pitää kestää. paljonko kello on? se unohtaa. suutun etu käteen siitä että se unohtaa. mies kävelee vähän niin kuin hän. tekstaan en tekstaa. miks se ei tekstaa? miksi kumpikaan ei tekstaa? ehkä ei ole mitään tekstattavaa. koira haluaa kulkea aina kukkakaupan edestä, minun ei olisi pakko. mies bubin edessä on tehnyt valtavan uroteon kaljunsa peittämiseksi, en tajua miten tukka on saatu hajautettua siten.
koira alkaa haukkua kun tulen kaupasta, pariskunta nauraa, nyt se uskaltaa. äsken ei uskaltanut. sanon että semmonen se on, ei niin paljon uskalla. pötkö. näytät tuhatjalalta sanon. tuhatjalka, ootko tuhatjalka. kysynkö kelloa. en kysy. en halua kuulla kenenkään ääntä. m itki, se näytti niin onnelliselta. miltä se voi tuntua. mattotelineellä istuu suuren suuri mies jolla on jalassaan pelkät miesten pikkukalsarit, vieressä seisoo lapsi jolla on yllään vain miehen housut, hän on vetänyt valtavat housut niin ylös että vain hänen päänsä kurkkaa reunan yli. Mene nukkumaan sanoo mies ja vetää henkoset tupakasta, en mene sanoo housu.

koira kusee lapiolle

haikea ja kaunis aamu. kylmä kun lapsena, joku huusi perään laita takki. ei huuda enää. en laita vieläkään.
koira tekee sitä mikä on pahinta sen selälle ja mun kädelle, säntäilee. oravat mustarastaat pyöräteline,
mikä vaan riittää syyksi. minä liila möykky joka kiukkuisena säksättää ruskuais pötkölle, eipä se kuule, se tietää että haukkuu vaan ei pure. koira kusee lapiolle.
en enää erota lapsia kaksikymmentä vuotiaista, en ole varma polttaako penkillä tupakkaa lapsi vai aikuinen. rappua pesevä mies näyttää hätääntyneeltä moikkauksesta. nukuinko hyvin vai huonosti, mihin heräsin, minä heräsin. pitää ostaa hiiliä. koko piha kaikuu kun äiti saa viestin messengerissä. lähetä h:lle tilinumero. älä myöhästy. jokainen askel sattuu. onneksi vihaan siivoamista niin paljon kun vihaan, valitsen aina kirjoittamisen. täällä on kamalan kaunista, onkohan heistäkin? tässä kohtaa olin niin surullinen vielä vähän aikaa sitten, että luulin ettei
se suru koskaan voisi kulua lopppuun ja toivekin ettei se loppuisi että olisi edes sellainen muisto sellainen surullinen nainen muistona meistä, ettei koskaan olisi tällainen olo, etäämmällä, vähän ohi, ojentumassa kohti muuta, jatkamassa, kohti grillausta, kohti kreikkaa, kohti hailuotoa, kohti sähköpostia, päästin taas irti itserankaisusta, otin itseni takaisin. tässä kohti haluan olla. säntäilijä ei.

Rannassa oli kaksi joutsenta

Tietenkin aloin vatuloimaan sen kanssa, miten tätä pitäsi sitten kirjottaa. Luoda säännöstö ja ehkä jotenkin onnistua luomaan graafi joka kuvaa reittiä minkä kävelimme. Sitten muistin että vihaan sääntöjä, tai ainakaan en ole niissä kovin hyvä. Yritän siis antaa itseni kirjoittaa tätä niiin kuin milloinkin haluan.
 Käveltiin kohti rantaa. bussipysäkillä mies pienen lapsen kanssa selitti jotain rauhallisesti mutta pitkästyneenä, ajattelin miten monta maanantaita hän on jo puhunut tuolla äänellä ratkonut aamut ja pukemiset ja miten monta oli edessä ja minä kuulin vain tämän katkelman enkä koskaan enempää ellei hän nyt sitten ole joku naapuri jota en tunnista.
koira haisteli valppaana jo loppuun kääntyneen juoksuajan seurauksena, rähisi mustalle isolle tottahan toki ja vaihdettiin puolta. mennään kivelle jonne en vie muita kun sinut sanon aina kun mennään kivelle. rannassa oli kaksi joutsenta jotka kiinostivat koiraa vähän. parvi valkoposkia sen sijaan paljon. ylitimme nurmikon niiden vierestä ja selitin että annetaan niiden olla tai jotain.
hiekka osuudella vastaan tuli Oskar, vaaleanruskea villakoira jonka emäntä oli keskiverto omistajaa ystävällisempi, sanoi että ompa koiralla kaunis vyötärö...dooris antoi oskarin nuolla takapäätään jonkun tovin, johon me suhtauduimme vähän vaivaantuneesti. enkä saanut sanottua että juoksut oli just, mikä siinä oli niin vaikeaa? jotenkin olen alkanut ajattelemaan sitä liian henkilökohtaisen kautta että enhän mä huuda kellekkään että "minulla on kuukautiset tässä just loppumassa" ja tiedän että se on täysin eri asia, joku tilanne oli jossain missä joku koiran omistaja väitti että koiralla on vielä juoksut kun sen koira yritti nylkyttää sitä. se oli se kamala mäyräkoiran tapaaminen muuten. ihan hvlevtin vieraantunutta että mua nolottaa sanoa niistä juoksuista. joku häpeä joka puskee himoon ja lihallisuuteen tulee ulos niin kauheen montaa reittiä. sitten kaukaa snautseri jonka omsitajalta kysyin jo kaukaa että kumpi ja sain sanottua että juoksut oli jo, nainen otti sen ihan kivasti.
 Sitten Sonja näytti huomattavasti siltä muumien esi-isältä mutta sille oli silti tai ehkä juuri siksi puettu timanttinen kaulapanta. lisää keski-iän ylittäneitä naisia ja pieniä koiria. mies ja bichonfrisee, ei ole sen miksei miehellä voisi ihan hyvin olla? sitten nainen joka selitti että taas on löytynyt myrkytettyjä lihapullia, ja sitä ja tätä. päivittelemme. ajattelen että minulla on hyvä vaihe, voin jatkaa täällä kävelyä jos olisi huono mentäis ja lujaa pois. neuroottisen on vaikeaa rakastaa sopivasti. sitten ajattelen ystävää joka ei ole kutsunut kylään pitkään aikaan, ajattelen että johtuuko se siitä etten ole pariskunta että minua on vaikea kutsua siksi, kadun ajatusta heti sitten kadun että kadun. ajattelen etten ole itsekään kutsunut ketään. lauantaiksi olen, ja kadun sitä jo. en siksi ettenkö haluaisi nähddä kaikkia, mutta siksi että olen niin huono kokki. ja on kaasu-uuni. ajattelen sitä miten epälooginen olen keskittymishäiriöni takia, miten menen kirjastoon ja kauppaan tänään ja lenkille misää järjestyksessä ja miten paljon käytän tällaisene aikaa. en anna koiran haistella kun ihan tien reunassa, se haluaa kävellä vastenta puolta, en anna. sanon sille välillä jotain, kuten olet niin siloinen. sitä ei voisi vähmepää kiinostaa. se haluaa kivelle ja sitten ruokaa. kivellä on pariskunta, kuten aina.
tuuli tulee ja olen tyytyväinen että on kaksi paitaa. ajattelen krokseja joista voisin ottaa kuvan ja laittaa sen tänne mutta sitten en jaksa. en aijo kuvata tänne ajattelen. en osaa. taas yksi asia jota en mielestäni osaa. kävelen venesataman ohi. miehiä istuu portaalla. kävelen ohi ja kun ajattelen jo kauan sitten opitun refelksin takia näytänkö heistä lihavalta, ajattelen perää melkein yhtä refleksinomaisesti että mitä helvetin väliä sillä on. katson miehiin, he puhuvat keskenään, eivät huomaa meitä.
ajattelen että saan olla minä vaikka yritän säännöllisesti kieltää sen, mutta harvemmin ja harvemmin.
viimeisessä kaarteessa on joku läjää mikä saa koiran kierimään sen päällä, se tekee sitä vaarattomaksi, ja en tiedä pitäisikö sen antaa tehdä. ajattelen fysioterapeuttia jolle en edes tajunnut valehtelevani kun sanoin ettei koira mene koskaan portaita vaikka joka päivä se menee pari askelmaa puistosta pihaamme. kuinka paljon ylipäätään valehtelen koska en muista? 

Lähde mukaamme tälle tylsälle matkalle!

Dooris on nyt vajaa kolme vuotias. Mäyräkoiran keskimääräinen elinajan ennuste on yli kymmenen vuotta. Silti.
Kun olin lapsi meillä oli siamilainen kissa joka kuoli yksitoista vuotiaana, olin neljätoista silloin. Kun Enni, dalmatialainen, tuli meille olin yksitoista ja kaksikymmentäneljä kun se jouduttiin lopettamaan.
Molempien kuolema suretti minua enemmän kun tositaiseksi kenenkään ihmisen kuolema koko elämäni aikana. Ja miksi silti muistan niistä niin vähän? Jos pinnistän muistan miltä Kasun selkä tuntui kun sitä silitti märällä kädellä, turkki ritisi ja sen hännän asennosta saattoi nähdä miten provosoiva tuo kosketus oli. Ennin pilkut muistin pitkään ulkoa. En muista enää.
Se osasi nauraa, dalmatialaisille tyypillisellä tavalla se näytti hampaita kun se oikein ilahtui.
Pelkään että en muista Dooriksestakaan mitään kun on kulunut kymmenen vuotta sen kuolemasta, siitä joka nukkui joka yö sänkyni vieressä, joka jakoi arjen kanssani ja jota en ikinä voisi kuvitella unohtavani.
 Osa tämän blogin ideaa on siis tallentaa ylös koirani elämä. Tiedän, kuulostaa aivan vitun tylsältä ! Ja olen valmis luopumaan pääaisallisesti siitä ajatuksesta että kuvailisin ja tallentaisin tänne mitä Dooris söi aamulla, milloin kynnet leikattiin tai miten pitkät päiväunet hän tänään nukkui. Luvata en voi ettenkö joskus olisi pakotettu mainitsemaan jotain tämänkaltaiseen tietoon viittaavaa, mutta pyrin pidättäytymään siitä. En usko että edes itseäni kiinostaisi ihan niin paljon Dooriksen elämä. Ei ei ei.
Mutta sen sijaan jo pitkään mieltäni on poltellut ajatus siitä, että tallentaisin ylös jotain kävelyistämme. Ehkä taustaa; en ole kävelijä, ilman Doorista en kävelisin huvikseni joka päivä kahta tuntia, mutta pakon edessä kävelen jopa mielelläni.
Noita kävelyitä on monenlaisia. On täysin neutraaleja tallusteluja joille lähdetään automaattisesti, jolta palataan ilman että mikään on liikahtanut. On kävelyitä joille lähtemistä vetkutan viimeiseen asti, ja jonka jälkeen olen unohtanut mikä päivässä oli niin helvetin hankalaa.On kävelyitä joiden alusta loppuun tuijotan kelloa ja kyselen miksi itseltäni miksi olen ottanut koiran. On kävelyitä jolloin tapaamme ihmisiä, ärsyttäviä mielenkiintoisia mukavia tavallisia. On kävelyitä joilla ajattelen jotain omaani koko ajan niin intensiivisesti että en muista edes olevani kävelyllä. Ja niin edelleen ikuisesti.
 Nyt alkaa kuulostaa(ainakin omaan korvaani) siltä että haluankin tallentaa lähinnä omaa elämääni tänne, mutta toivon että omassa navassa oleva mieleni pystyisi tekemään joitain havaintoja myös Dooriksesta, hänen tapaamistaan koirista ja ihmisistä, oravista ja erityisen kiinostavista jätöksistä. Yritetään.
 No niin, eli ensimmäinen tavoite on kirjoittaa ja tallentaa ylös Dooriksen arkea, jälkipolville ja omille haperoille aivoilleni. Toinen tavoitteeni on saada käsitystä siitä mitä itse ajattelen.
Millaisten aiheiden ja oivallusten, jumien ja junnauksien parissa päiväni käytän.
Sen ylös kirjaaminen ei ole minulle toki uutta, mutta olen tottunut keräilemään jyvät akanoista jotain
kaunokirjallista tuotosta varten kovin nopeasti. Nyt halauisin saada ylös jotain kakkoslaatua, ilman erityistä hiontaa ja hinkkausta. Ajatuksia jotka eivät ole valmiita, jotka eivät tarkoita mitään, eivät ole loogisia, epäorgaanisia, liian suppeita, laveita, selittämättömiä, epäkiinostavia, arkisia, ehdottomia, löysiä...Pyrin olemaan arvottamatta niitä, jossa tuskin onnistun. Toivon voivani kirjoittaa niistä, ilman että alan hysteerisenä pelkäämään että blogini on tylsä (sillä sitähän se on jo lähtökohtaisesti ja saa olla) :)
 Miksi sitten kirjoittaa tänne eikä paperille? Kun kirjoittaa työkseen, on pakko tottua siihen että kovin usein ei kukaan lue tekstiäsi. Et voi julkaista joka päivä kirjaa, joka kuukausi, joka vuosikaan.
Facebook statuksen voit. Ja huomaan että nautin siitä. Vaikka siihen miksi näin on, liittyy seikkoja jotka eivät kestä päivänvaloa, uskon että aika jonka käytän blogiin kun facebookiin voi huom voi olla rakentavampaa. Voin kirjoittaa pidemmin, voin ehkä puhua enemmän totta, voin kirjottaa pidemmin siinä missä facebook sulata laverteluja, ja sitä täällä on luvassa.
 Nyt olisi tyypillistä määritellä se kuinka usein tänne kirjoitan. Sitä en nyt kuitenkaan tee.
En myöskään lupaa virheetöntä tekstiä, lukihäiriöni kukkikoon täällä vapaasti kuin taivaanlintu.
En ota vastuuta myöskään kielikuvista.