haikea ja kaunis aamu. kylmä kun lapsena, joku huusi perään laita takki. ei huuda enää. en laita vieläkään.
koira tekee sitä mikä on pahinta sen selälle ja mun kädelle, säntäilee. oravat mustarastaat pyöräteline,
mikä vaan riittää syyksi. minä liila möykky joka kiukkuisena säksättää ruskuais pötkölle, eipä se kuule, se tietää että haukkuu vaan ei pure. koira kusee lapiolle.
en enää erota lapsia kaksikymmentä vuotiaista, en ole varma polttaako penkillä tupakkaa lapsi vai aikuinen. rappua pesevä mies näyttää hätääntyneeltä moikkauksesta. nukuinko hyvin vai huonosti, mihin heräsin, minä heräsin. pitää ostaa hiiliä. koko piha kaikuu kun äiti saa viestin messengerissä. lähetä h:lle tilinumero. älä myöhästy. jokainen askel sattuu. onneksi vihaan siivoamista niin paljon kun vihaan, valitsen aina kirjoittamisen. täällä on kamalan kaunista, onkohan heistäkin? tässä kohtaa olin niin surullinen vielä vähän aikaa sitten, että luulin ettei
se suru koskaan voisi kulua lopppuun ja toivekin ettei se loppuisi että olisi edes sellainen muisto sellainen surullinen nainen muistona meistä, ettei koskaan olisi tällainen olo, etäämmällä, vähän ohi, ojentumassa kohti muuta, jatkamassa, kohti grillausta, kohti kreikkaa, kohti hailuotoa, kohti sähköpostia, päästin taas irti itserankaisusta, otin itseni takaisin. tässä kohti haluan olla. säntäilijä ei.
koira tekee sitä mikä on pahinta sen selälle ja mun kädelle, säntäilee. oravat mustarastaat pyöräteline,
mikä vaan riittää syyksi. minä liila möykky joka kiukkuisena säksättää ruskuais pötkölle, eipä se kuule, se tietää että haukkuu vaan ei pure. koira kusee lapiolle.
en enää erota lapsia kaksikymmentä vuotiaista, en ole varma polttaako penkillä tupakkaa lapsi vai aikuinen. rappua pesevä mies näyttää hätääntyneeltä moikkauksesta. nukuinko hyvin vai huonosti, mihin heräsin, minä heräsin. pitää ostaa hiiliä. koko piha kaikuu kun äiti saa viestin messengerissä. lähetä h:lle tilinumero. älä myöhästy. jokainen askel sattuu. onneksi vihaan siivoamista niin paljon kun vihaan, valitsen aina kirjoittamisen. täällä on kamalan kaunista, onkohan heistäkin? tässä kohtaa olin niin surullinen vielä vähän aikaa sitten, että luulin ettei
se suru koskaan voisi kulua lopppuun ja toivekin ettei se loppuisi että olisi edes sellainen muisto sellainen surullinen nainen muistona meistä, ettei koskaan olisi tällainen olo, etäämmällä, vähän ohi, ojentumassa kohti muuta, jatkamassa, kohti grillausta, kohti kreikkaa, kohti hailuotoa, kohti sähköpostia, päästin taas irti itserankaisusta, otin itseni takaisin. tässä kohti haluan olla. säntäilijä ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti