Tietenkin aloin vatuloimaan sen kanssa, miten tätä pitäsi sitten kirjottaa. Luoda säännöstö ja ehkä jotenkin onnistua luomaan graafi joka kuvaa reittiä minkä kävelimme. Sitten muistin että vihaan sääntöjä, tai ainakaan en ole niissä kovin hyvä. Yritän siis antaa itseni kirjoittaa tätä niiin kuin milloinkin haluan.
Käveltiin kohti rantaa. bussipysäkillä mies pienen lapsen kanssa selitti jotain rauhallisesti mutta pitkästyneenä, ajattelin miten monta maanantaita hän on jo puhunut tuolla äänellä ratkonut aamut ja pukemiset ja miten monta oli edessä ja minä kuulin vain tämän katkelman enkä koskaan enempää ellei hän nyt sitten ole joku naapuri jota en tunnista.
koira haisteli valppaana jo loppuun kääntyneen juoksuajan seurauksena, rähisi mustalle isolle tottahan toki ja vaihdettiin puolta. mennään kivelle jonne en vie muita kun sinut sanon aina kun mennään kivelle. rannassa oli kaksi joutsenta jotka kiinostivat koiraa vähän. parvi valkoposkia sen sijaan paljon. ylitimme nurmikon niiden vierestä ja selitin että annetaan niiden olla tai jotain.
hiekka osuudella vastaan tuli Oskar, vaaleanruskea villakoira jonka emäntä oli keskiverto omistajaa ystävällisempi, sanoi että ompa koiralla kaunis vyötärö...dooris antoi oskarin nuolla takapäätään jonkun tovin, johon me suhtauduimme vähän vaivaantuneesti. enkä saanut sanottua että juoksut oli just, mikä siinä oli niin vaikeaa? jotenkin olen alkanut ajattelemaan sitä liian henkilökohtaisen kautta että enhän mä huuda kellekkään että "minulla on kuukautiset tässä just loppumassa" ja tiedän että se on täysin eri asia, joku tilanne oli jossain missä joku koiran omistaja väitti että koiralla on vielä juoksut kun sen koira yritti nylkyttää sitä. se oli se kamala mäyräkoiran tapaaminen muuten. ihan hvlevtin vieraantunutta että mua nolottaa sanoa niistä juoksuista. joku häpeä joka puskee himoon ja lihallisuuteen tulee ulos niin kauheen montaa reittiä. sitten kaukaa snautseri jonka omsitajalta kysyin jo kaukaa että kumpi ja sain sanottua että juoksut oli jo, nainen otti sen ihan kivasti.
Sitten Sonja näytti huomattavasti siltä muumien esi-isältä mutta sille oli silti tai ehkä juuri siksi puettu timanttinen kaulapanta. lisää keski-iän ylittäneitä naisia ja pieniä koiria. mies ja bichonfrisee, ei ole sen miksei miehellä voisi ihan hyvin olla? sitten nainen joka selitti että taas on löytynyt myrkytettyjä lihapullia, ja sitä ja tätä. päivittelemme. ajattelen että minulla on hyvä vaihe, voin jatkaa täällä kävelyä jos olisi huono mentäis ja lujaa pois. neuroottisen on vaikeaa rakastaa sopivasti. sitten ajattelen ystävää joka ei ole kutsunut kylään pitkään aikaan, ajattelen että johtuuko se siitä etten ole pariskunta että minua on vaikea kutsua siksi, kadun ajatusta heti sitten kadun että kadun. ajattelen etten ole itsekään kutsunut ketään. lauantaiksi olen, ja kadun sitä jo. en siksi ettenkö haluaisi nähddä kaikkia, mutta siksi että olen niin huono kokki. ja on kaasu-uuni. ajattelen sitä miten epälooginen olen keskittymishäiriöni takia, miten menen kirjastoon ja kauppaan tänään ja lenkille misää järjestyksessä ja miten paljon käytän tällaisene aikaa. en anna koiran haistella kun ihan tien reunassa, se haluaa kävellä vastenta puolta, en anna. sanon sille välillä jotain, kuten olet niin siloinen. sitä ei voisi vähmepää kiinostaa. se haluaa kivelle ja sitten ruokaa. kivellä on pariskunta, kuten aina.
tuuli tulee ja olen tyytyväinen että on kaksi paitaa. ajattelen krokseja joista voisin ottaa kuvan ja laittaa sen tänne mutta sitten en jaksa. en aijo kuvata tänne ajattelen. en osaa. taas yksi asia jota en mielestäni osaa. kävelen venesataman ohi. miehiä istuu portaalla. kävelen ohi ja kun ajattelen jo kauan sitten opitun refelksin takia näytänkö heistä lihavalta, ajattelen perää melkein yhtä refleksinomaisesti että mitä helvetin väliä sillä on. katson miehiin, he puhuvat keskenään, eivät huomaa meitä.
ajattelen että saan olla minä vaikka yritän säännöllisesti kieltää sen, mutta harvemmin ja harvemmin.
viimeisessä kaarteessa on joku läjää mikä saa koiran kierimään sen päällä, se tekee sitä vaarattomaksi, ja en tiedä pitäisikö sen antaa tehdä. ajattelen fysioterapeuttia jolle en edes tajunnut valehtelevani kun sanoin ettei koira mene koskaan portaita vaikka joka päivä se menee pari askelmaa puistosta pihaamme. kuinka paljon ylipäätään valehtelen koska en muista?
Käveltiin kohti rantaa. bussipysäkillä mies pienen lapsen kanssa selitti jotain rauhallisesti mutta pitkästyneenä, ajattelin miten monta maanantaita hän on jo puhunut tuolla äänellä ratkonut aamut ja pukemiset ja miten monta oli edessä ja minä kuulin vain tämän katkelman enkä koskaan enempää ellei hän nyt sitten ole joku naapuri jota en tunnista.
koira haisteli valppaana jo loppuun kääntyneen juoksuajan seurauksena, rähisi mustalle isolle tottahan toki ja vaihdettiin puolta. mennään kivelle jonne en vie muita kun sinut sanon aina kun mennään kivelle. rannassa oli kaksi joutsenta jotka kiinostivat koiraa vähän. parvi valkoposkia sen sijaan paljon. ylitimme nurmikon niiden vierestä ja selitin että annetaan niiden olla tai jotain.
hiekka osuudella vastaan tuli Oskar, vaaleanruskea villakoira jonka emäntä oli keskiverto omistajaa ystävällisempi, sanoi että ompa koiralla kaunis vyötärö...dooris antoi oskarin nuolla takapäätään jonkun tovin, johon me suhtauduimme vähän vaivaantuneesti. enkä saanut sanottua että juoksut oli just, mikä siinä oli niin vaikeaa? jotenkin olen alkanut ajattelemaan sitä liian henkilökohtaisen kautta että enhän mä huuda kellekkään että "minulla on kuukautiset tässä just loppumassa" ja tiedän että se on täysin eri asia, joku tilanne oli jossain missä joku koiran omistaja väitti että koiralla on vielä juoksut kun sen koira yritti nylkyttää sitä. se oli se kamala mäyräkoiran tapaaminen muuten. ihan hvlevtin vieraantunutta että mua nolottaa sanoa niistä juoksuista. joku häpeä joka puskee himoon ja lihallisuuteen tulee ulos niin kauheen montaa reittiä. sitten kaukaa snautseri jonka omsitajalta kysyin jo kaukaa että kumpi ja sain sanottua että juoksut oli jo, nainen otti sen ihan kivasti.
Sitten Sonja näytti huomattavasti siltä muumien esi-isältä mutta sille oli silti tai ehkä juuri siksi puettu timanttinen kaulapanta. lisää keski-iän ylittäneitä naisia ja pieniä koiria. mies ja bichonfrisee, ei ole sen miksei miehellä voisi ihan hyvin olla? sitten nainen joka selitti että taas on löytynyt myrkytettyjä lihapullia, ja sitä ja tätä. päivittelemme. ajattelen että minulla on hyvä vaihe, voin jatkaa täällä kävelyä jos olisi huono mentäis ja lujaa pois. neuroottisen on vaikeaa rakastaa sopivasti. sitten ajattelen ystävää joka ei ole kutsunut kylään pitkään aikaan, ajattelen että johtuuko se siitä etten ole pariskunta että minua on vaikea kutsua siksi, kadun ajatusta heti sitten kadun että kadun. ajattelen etten ole itsekään kutsunut ketään. lauantaiksi olen, ja kadun sitä jo. en siksi ettenkö haluaisi nähddä kaikkia, mutta siksi että olen niin huono kokki. ja on kaasu-uuni. ajattelen sitä miten epälooginen olen keskittymishäiriöni takia, miten menen kirjastoon ja kauppaan tänään ja lenkille misää järjestyksessä ja miten paljon käytän tällaisene aikaa. en anna koiran haistella kun ihan tien reunassa, se haluaa kävellä vastenta puolta, en anna. sanon sille välillä jotain, kuten olet niin siloinen. sitä ei voisi vähmepää kiinostaa. se haluaa kivelle ja sitten ruokaa. kivellä on pariskunta, kuten aina.
tuuli tulee ja olen tyytyväinen että on kaksi paitaa. ajattelen krokseja joista voisin ottaa kuvan ja laittaa sen tänne mutta sitten en jaksa. en aijo kuvata tänne ajattelen. en osaa. taas yksi asia jota en mielestäni osaa. kävelen venesataman ohi. miehiä istuu portaalla. kävelen ohi ja kun ajattelen jo kauan sitten opitun refelksin takia näytänkö heistä lihavalta, ajattelen perää melkein yhtä refleksinomaisesti että mitä helvetin väliä sillä on. katson miehiin, he puhuvat keskenään, eivät huomaa meitä.
ajattelen että saan olla minä vaikka yritän säännöllisesti kieltää sen, mutta harvemmin ja harvemmin.
viimeisessä kaarteessa on joku läjää mikä saa koiran kierimään sen päällä, se tekee sitä vaarattomaksi, ja en tiedä pitäisikö sen antaa tehdä. ajattelen fysioterapeuttia jolle en edes tajunnut valehtelevani kun sanoin ettei koira mene koskaan portaita vaikka joka päivä se menee pari askelmaa puistosta pihaamme. kuinka paljon ylipäätään valehtelen koska en muista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti