yksittäisiä tulpaaneja

onko kuuma onko liian kuuma. orava jää katsomaan ja kiusaa pötköä, odottaa kunnes toisen hihna kiristyy. paskaa.miksi et nyt paskaa. paskattava on ellen saa kohta ravintoa pökerryn. miten tämä voi olla niin vaikeaa, syödä säännöllisesti. tiedän kyllä pari vielä vaikempaakin asiaa. ja taas mennään, hirveellä kireellä ja sitten töks. ei paskaa, en ehdi syödä. itkettää. tympeän näköinen ukko kuokkii pihaa, ikään kuin se olisi sen velvollisuus. ei ole! ei tarvii näyttää tuolta. minä kerään kyllä koiran paskat, aina, silloinkin kukaan ei vahdi. ei tosin tarvitse koska tämä koira ei koskaan paskaa. bodari kävelee alempana, samat sanat, minä kerään paskaa päivät pääksytysten. miksi rajoja ei osata pitää? minäkin tässä haluaisin huutaa koiralle, oravalle ja näille ohikulkijoille, enkä huuda. Mutta kukaan muu ei pysty pitämään rajoja tässä maailmassa. Hirveän yksinäistä minun kannaltani, olen niin vitun rajallinen. Kukaan muu ei kärsi niin kuin minä, kukaan muu ei nytkään kärsi tästä että minun verensokerini romahtaa, että en ehdi että säntään ja ramppaan bussiin ja metroon, ja kotiin ja tästä ikävästä tästä epävarmuudesta tästä nimenomaisesta riittämättömyydestä tästä kohtuuttomuudesta itseäni kohtaan paahteisena tiistaina.
yksittäisiä tulppaaneja siellä täällä, niiden kirkas väri ei voi olla totta. ei ole mikään totta nyt.
ei ole mikään nyt ihan näin. tiedän sen. minulla on varaa tähän pahoinvointiin. iltapäivän kevyeen vitutukseen jossa en auta itseäni, koska ei ole pakko. koira harkitsee puuhun kiipeämistä, sitten se kuitenkin vääntäökin paskan.