Mitä mietit?

Mitä mietin? Virallisena kanelipulla päivänä? Lokakuun päivänä? Etäpäivän? Kahvilapäivänä?
Nukuin kun kuollut päivänä? En oikeastaan tiedä miten menee päivänä? Tiistaina?

Mietin miten omituisen epäkonkreettiselta kaikki lukemani oman itsen rakastamisesta vaikuttaa.Mietin että itsensä rankaisusta tulee heti hirveän konkreettisia esimerkkejä. Mietin kipeää alaselkää, mietin hengenahdistusta, mietin kadonnutta juoksukuntoa, mietin esineitä jotka ripottuvat väärille paikoille. Mietin synkkää mieltä. Mietin koirana olemisen mahdollisuutta. Mietin koiran mielen mahdollisuutta. Mietin miten rasvaan koko talven itseäni ruskealla voiteella. Mietin joulua jota en vietä. Mietin joulukuuta Lissabonissa, mietin sen pilaamisen ja pilaantumisen mahdollisuutta. Mietin että jotain on tehtävissä sen välttämiseksi. Mietin kelaa, mietin työvoimatoimistoa, mietin apurahaa. Mietin tätä aikaa josta sanotaan ja lausutaan asioita joita lausutaan muistakin ajoista ennen ja jälkeen. Mietin puolalaista naista jonka oikeus tehdä abortti raiskauksen jälkeen halutaan estää. Mietin miksi ahtaalla aletaan laittaa kaikkein ahtaimmalle ne joilla on jo vaikeinta. Mietin ihmiskauppaa, ruotsalaista rikosviihdettä. Mietin tarvetta nähdä asioita jotka ovat mahdottomia kuvitella omalla kohdalla.
Mietin sivistymättömän radiojuontajan kiinostusta laadukkaisiin televisiosarjoihin. Mietin tunnistamatonta, mietin kausia, mietin erillaisia elämiäni. Mietin diagnoosejani jotta voisin ne unohtaa, jotta voisin ottaa ne jonain muuna kun niminä. Mietin kylmää vettä jota himoitsen, adrenaali ryöppyä sen jälkeen jota minun ei tarvitse säädellä. Mietin regressioita, mietin kahvikuppia joka ei ole tarpeeksi iso tai sitten se on liian iso. Mietin voimia, voimattomuutta. Mietin mikä on kivaa. Mietin kivaa. Mietin miksi sitä säädellään, miten ja mitä päivää varten, mitä ikää, mitä varten.
Mietin lukemattomia novelleja, mietin himoa. Mietin himoa järjestää sanoja. Mietin rakkautta. Mietin teatteria. Mietin pystymistä, pystymättömyyttä. Mietin tavallisia päiviä. Mietin ihan ok, mietin ihan jees, mietin vähän tylsää. Mietin luksusta. Mietin miten väitetään että olemme tehneet elämästä liian helppoa, mietin että olemme tehneet siitä enneminkin liian vaikeaa. Mietin miltä näytän, mietin miltä sisälläni näyttää, mietin miten haima yrittää parhaansa. Mietin välillä sekin riittää.
Mietin että haluan ohittaa surun vihan pelon
hitaan saamattoman tiistain. Mietin että en huomaa mihin valun matkustan ja mietin että huomaan kyllä usein kun olen kokonaan ja pahasti jumissa.

tallaan tarkoituksella pihlajanmarja tertun asvalttiin

Pimeää. Tämä on nälkää. Tämä on stressiä. Tämä hetkellinen hulluus. Entä jos nyt mieli hajoaisi, nyt tai nyt. Hajosiko. Nainen sanoi hulluuden huomaa. En huomaa, ei pätkääkään mielipuolisuutta. Rankaisulle täällä taas haisee. Loogiselle järkevälle ja armottomalle rankaisulle. Voi rakas ihminen, sanoo koira. Voi rakas ihmine kun minä haluan mäelle enkä mattotelineen kautta.

Nurmikentän halki, väistäen hiekkalaatikkoa, kohti kuoppaa puun alla. Sinne nenä niin syvälle että aivastuksia tulee parkkipaikalle asti.Valo on kirkas vain ihan reunassa, kohdassa josta kukaan tuskin kävelee. Koira kävelee. Tai on kävelevinään. Sillä mikä minua vaivaa, ei ole oikeastaan kauheasti väliä. Vaikka minulla on, tällä epämääräisellä, jäytävällä tuskalla ei vielä onnettomaksi tulla. Se on, annan sen olla. Olkoon vaikea elämä. Olkoon niin etten muista miltä koskeminen tuntuu.

Nurkalta kohti päiväkotia, hupsula kävelee hyvän matkaa niin että siitä voi päätellä että kohta tulee kakka. Minäkin voisin mielelläni tyhjentyä. Jostain suunnasta. Yritän antaa aivojeni olla. Antaa niiden kysyä, voiko ihminen oppia mitään, voiko ihminen opettaa mitää, voiko arvokkuutta opettaa, voiko rakkautta opettaa, voiko oppia. Saahan sitä kysyä, mutta vastata ei ole pakko.

 Et pääse koskaan enää vapauteen, koira katsoo takaisin. Tietenkin se tietää. Se karkasi eilen ja oli poissa vaikka huusin ja itkin melkein tunnin. Sitten se tuli kiihkoissaan ja läkähtyneenä takaisin, et enää koskaan ole vapaa. olenko itse. 

pimeää. tallaan tarkoituksella pihlajanmarja tertun asvalttiin, kuin rikkoisi kuplamuovia. 

en jaksa selvitä vielä ensi viikosta. edes perjantaista. koiraa ei erota pimeässä, mutta sen tuntee hihnassa. se riittää. 

Toinen kenkä putoaa mereen

Täynnä. Täynnä. Täynnä. Jokainen metri jonka astuu on täynnä. Ajatuksia. Kuin hyhmäinen klimmpi pään sisällä, jolle ei saa antaa kaikkea valtaa. Kävelen. En näe mitään kovin paljon. En ajattle reittiä.
Koiran säntäys pingottaa hihnan, reväyttää tähän. tietä alas. ukkoja. akkoja. king charles tien toisellla puolen. jos sitä yhtä ei olisi, kaikki olisi helppoa. Isolla kivellä paistaa. Onkin kesä. Tässä onkin kesä. Roskaa meressä. Menen uimaan. Riisuttuani putoan mereen. Toinen kenkä putoaa mereen. Kännykän näyttö hajoaa. Ei satu. Koira ei tule ei edes harkitse. Pää tihenee. Ratkaisee. Sitten se. Sitten se. Sitten se. Sitten tätä. Mitä tänään pitää tehdä. Mitä huomenna. Mitä perjantaina. Mitä ensi kuussa. Mitä tammikuussa. Mitä pitää tehdä vuoden päästä. Metsä. Oo vaan. Oo metsä vaan. Kaarru just noin, varjosta just tolleen. Laske verenpaine. Minä käytän sinua nyt näin. Oo totta. Oot. Oot tässä. Mäkin oon. Portaiden jälkeen koira ottaa taas vauhtia ja hihna kiristyy.

Tunne itsesi 1 eli havaintoja AAD:stani

Poikkean taas harhapoluille, koska ne on parhaita. Kävelyt viime aikoina ovat olleet vaan pelkkää Enni Mustosta ja Kazuo Ishiguroa. uskomaton äänikirja pankki Celia on tehnyt mahdolliseksi sen mistä olen haaveillut koko elämäni, saan kuunnella kun joku lukee mulle, lähestulkoon minkä kirjan tahansa keksin haluta kuulla! Tässä nopeassa maailmassa, en tiedä mitään mikä minua paremmin rauhottaisi.
Celia on tarkoitettu ihmisille joiden lukeminen on jostain syystä estynyt tai vaikeeta. Mulla on lukihäriö ja ADD mutta jos olen ihan rehellinen, pystyn kyllä myös lukemaan kirjoja. Pystyn jopa kirjoittamaan niitä. Siksi keskittyneisyyshäiriön hahmottuminen on aika ongelmallista, minähän osaan keskittyä, liiaksikin jos kiinostaa.
Silti sain vuosi sitten ADD diagnoosin eli keskittyneisyyshäiriödiagnoosin.Se on sama asia kun ADHD mutta ilman ylivilkkautta. Mä haluaisin kertoa siitä. Millanen esimerkiksi tää aamu oli. Oon aina mieltänyt että keskittyminen liittyy johonkin tosi oleelliseen, mutta viimesen vuoden aikana tajunnut että kyse on tosi "mitättömistä" asioista mun kohdallani mutta ne eskaloituu yleensä.

Aamulla menen verkkopankkiin, koska pankki&luottokorttini on suljettu. Menen tutkimaan miksi. En löydä verkkopankista mitään selitystä asiaan, jota olen eilen jo puhelimitse hoitanut. En löydä kohtaa jossa lukisi että kortti olisi suljettu. Löydän kohdan että olen saanut varoituksen maalikuussa, varoituksen jota en ole koskaan huomannut koska en ole etsinyt. Jätän asian sikseen.
Olen jo pitkään kokenut että kierrätän ihan liian ylimalkaisesti ja nyt kun roskiskatokseen on ilmestynyt muovi jäte energian ja pahvin rinnalle päätän skarpata.  Perustan roskikset postimerkinkokoiseen keittiöön tutkittuani ensin ettei ole mitään mahdollisuutta saada niitä mahtumaan puolikkaan postimerkin kokoiseen roskiskaappiin. banaanikärpästen sakea parvi surraa ja tajuan ettei roskakatoksen perustaminen keittöön tule auttamaan niistä eroon pääsyyn. jätän asian sikseen.
lasken vettä tiskien päälle, ja jätän asian sikseen. ne kärpäset lisäänyy muutenkin.
roskiksen ja tiskin samanaikainen hoitaminen saa mut säntäilemään ja huudahtelemaan täysin epäloogisesti, tuntemaan itseni kömpelöksi, laiskaksi ja tyhmäksi. asioita jotka olen mieltänyt osaksi identiteettiäni lapsesta asti. nykyään pystyn ohittamaan nuo ajatukset, sanomalla ei kun tää on minä.
soitan huoltoyhtiöön, eilen kun menin pyykkitupaan C oli joku ottanut vuoroni ja nyt selvitän voinko pestä pyykit nyt vai onko jollain varaus pyykitupaan C. ei ole, eli voin mennä. soitan pyöräkorjaamoon ja kysyn saanko tuoda pyörän huoltoon, mies sanoo että tänne vaan. pyörä on seisonut kaksi talvea pihalla koska en ole tiennyt missä sen lukon avain on. en ole nostanut sitä vieressä olevaan pyörävarastoon vaikka olen kävellyt sen ohi yli 700 päivää.
etsin sukkia. etsin kahta sukkaa jotka edustaisivat samaa kokoluokkaa. en hahmota kaappia. en erota sotkusta mitään. en pysy rauhallisena. en pääse ulos tästä hiostavasta asunnosta. kun sanon ääneen "tästä ei tule mitään" tajuan että tällaista minulla oli ennen KOKO AJAN. en pystynyt saattamaan mitään loppuun kerralla. enkä todellaakaan todennut itselleni niin kun nyt "voin pysyä rauhallisena vaikka tämä tilanne on perseestä, minulla ei ole kiire tänään" vaan haukuin itseäni koko ajan. nyt muistan ottaa lääkkeen.
plaseboa tai ei hetken kuluttua pystyn laittamaan kaksi sukkaa jalkaan. en koe epäonnistuneeni.
menen pyykkitupaan. joku on tuonut sinne pyykkikassit. onko täällä sittenkin jonkun muun vuoro?
kun lähden huomaan että olen koko ajan asioinut pyykkituvassa A enkä C. minä olen sössinyt eikä kukaan muu. vien jälejellä olevat pyykit pyykkitupaan C. lähden viemään pyörää huoltoon. 100€ sanoo ukko. niin. menen kauppaan etsin paperipussia herneille, pyydän myyjältä ja ehdotan että hän sanoisi kauppiaalle että sellaisia tai biohajoavia pusseja tilattaisiin. saan valkoisen leipäpussin. tungen sen täyteen märkiä herneitä. jonotan kassalle, ja kahdesti palaan kaupan puolelle, ensin hakemaan vessapaperia ja sitten tuijottamaan lehtien kansia. sitten menen huoltoyhtiöön kertomaan että olen itse pessyt vaatteita väärässä tuvassa. työntekijä puhuu E pyykkituvasta, ja minä A ja C pyykkituvasta. lopulta nainen vaikuttaa siltä että hänelläkin on jonkinlainen keskittyneisyyhäiriö koska hänkin jättää sikseen. sitten muistan että unohdin pyykkipojat, palaan kauppaan. en löydä niitä mutta tajuan että kuukautiset alkoivat nyt. muistan kuulleeni että kuukuppeja myydään nykyään kaupassa. etsin en löydä. otan tamppooneja. ajattelen kuukuppia jonka koira söi viimekesänä. en ole saanut vuoteen ostettua sitä. ajattelen jätevuorta. ajattelen että minä yritän. en todella tiedä onko tämä parasta mihin pystyn mutta yritän sitäkin. ostan tampooneja. ulkona muistan että minun piti ostaa pyykkipoikia. menen ensimmäiseen kauppaan. sieltä niitä löytyykin. en tiedä ostanko puisia vai muovisia. ostan puisia ehkä ne on kestävämpiä. maksan ne. kävelen kotiin. otan herneet kassista, ja ne levähtävät ympäri lattaa kun paperipussi on vettynyt pohjattomaksi. joku muu olisi tajunnut että nyt kannattaa ottaa muovipussi.

tohon se tiivistyy. mun on turha kuvitella olevani joku muu. nää ei oo yhtään dramaattisia käänteitä. nää on suorastaan arkipäiväisyydessään kyllästyttäviä ja yhdentekeviä, kiva jos joku jaksoi lukea tän.
mutta näistä elämä muodostuu. siitä miten kirjaimet sekoittuu lukiohäiriön takia, avaruudellisen hahmotuskyvyn puute estää löytämästä kahta sukkaa, ja ennen muuta halu jättää sikseen ja kesken on valtava.
nyt sitten lobbaan lääkettäni ihan avoimesti, sillä se mitä ne on muuttaneet on että ennen tällainen päivänalku joka on mulle aivan tavallinen, olisi vaikuttanut koko päivän. ainakin pitkälle päivään, kyky päästää irti "arjen pikkuharmeista" teki musta jatkuvasti ihan vitun kireen ja huonotuulisen. vaikka jo aiemminkin olin sitä mieltä ettei ihmisen arvoa mitata siinä peseekö hän lakanat tänään vain huomenna, jätti kaikki sen eteen näkemäni uurastus ja silti tehtävässä todennäköinen epäonistuminen mulle sen tunteen että mä olen PASKA. toki lääkkeen lisäksi tietoisuus tästä minkätyyppistä vaikeutta omaan elämään tulee ADD:n kanssa mahdollisesti niin on myös auttanut tässä. vitun tunne itsesi siis.
on niin paljon helpompaa kun tietää millainen on, vaikka se sitten tarkottaisi tätä!
tän ei oo tarkoitus kuulostaa siltä että luulisin että tämä on totuus ADD:sta, muilla ihmisillä se voi olla hyvin toisenlainen. tai myöskään ettenkö tiedostaisi että ihmisten arkea vaikeuttaa todella paljon paskemmat ja raskaammat asiat ja oireet. tahdoin vaan havainnollistaa itselleni ja samalla kirjoittaa siitä millaista se VOI olla. millaista SAA olla.
tämä oli nyt yksi näkökulma. uskoisin että vosin kirjoittaa seuraavat 500 sanaa siitä, miten paljon olen oppinut tämän oireen takia erottamaan tärkeän vähemmän oleellisesta.

Onko tämä Tammisalo? Miksikäs ei?

Ensin pisaroita, tulikuuma pätkä, sitten molempia. Mielen elastisuus, maailma on oikein, oikea.
Hitaasti etenevä nainen ja fifi, ohitetaan, eiku haistetaan. Puistonpenkillä seuraava nainen, kasvimaa, tunnistan perunan, miten tunnistankaan? Tunnistan kesäkurpitsan, sipulin, miten tunnistankaan? Säntilliset rivit ja ruudut, keille nämä kuuluu? Miten julkeaa olisi tulla ja viedä. En haista syksyä, se olisi mahdollista, mutta en haista sitä. Pää ei junnaa, en ikävöi, en tarvitse. On pari ajatusta, ja niitä on keveyt ajatella. Soita äidille. Ja sitten miten kalpea oli eräs, mitä hän ratkoo, mitä hän suree, miten tunnen ettei kaipaa puheitani, eikä se ole numero. Tänään ei soiteta. kaikki ei ole minun.
Keskellä tietä iso rusakko, kuin patsas, koira ei voi uskoa onneaan. Nähdä rusakko näin valoisalla. Vemmelsääri honkkeloi tiehensä kevyesti, koiralle jää hajut. Se on paljon, nostaa häntänsä ihan ylös.
Onko tämä Tammisalo? Miksipäs ei? Olen lopettanut suunnittelemisen. Tälllainen jakso. Tänäänkään en välttämättä kuole, eikö silloin koko ajan voita? Ja kuolemakin. Sen jälkeen ei ole vastuuta. Sitä ennen, kiinostaa mitä minulle käy, en aijo tilata mitään. Menestystä, rakkautta, taitoja. Otan tämän elämän, sellaisena kun se tulee. Päivän kerrallaan tapahtuu. Tällälailla kun onnellisena hiekka tiellä, koira metrin jäljessä koska suunta oli siitä väärä. Eikä minun tarvitse ajatella, että nyt nauti nauti nyt koska kyllä tämä loppuu pian. Emme voi tietää mikä loppuu ja milloin, mitä mistäkin alkaa. Keho on rento, himo jota ei tarvits tukahduttaa, ei kiristyviä harteita, ei vihaa, tänään ei vihaa. Ihmetystä. Whippetin jalat voisivat katketa kuin kananluut. Nämä ihmiset, ihan harmittomia, ihan älypuhelin päissään, ihan pöllämystyineinä kun sataa ja paistaa, ihan sympaattisina. Voisin kysyä kelloa jos sillä minkä verran se on, olisi jotain väliä. Taidan mennä juoksemaan, vaikka en hirveästi halua, en hirveästi ole haluamattakaan. Hetken mäestä näkyy urheilukenttä, koulu, elintarvike kioski Tuhkimo sellaisena kun ne näytti tammikuussa. Luulin että niistä tulisi merkityksellisiä paikkoja, paikkoja joihin olisi syytä kiintyä. Ei tarvinnutkaan.

mitä mietit?

Facebook kysyi tätä ja huomasin haluavani vastata. Elämäni valo on ollut jo kuukauden mökkilomalla, enkä semmingin ole kävelyäkään kävellyt.
Mietin että siivoaisin tuskin koskaan jos ei tarttisi sydän syrjällä tietää kaikkien lääkkeiden, xylitolien, suklaapatukoiden sijainti sentilleen, ettei koira tappaisi itseään. Mietin että mulla ei ole aina kivaa. Mietin että miten paljon antaa tilaa joskus tapahtuneelle, sille mikä oli ja tuntui ja hermoromahduskin vuonna 2005. Miksi ei ole tässä tunteessa ja tilanteessa? Mietin että siksi koska asiat eivät ole erityisen selkeitä ja liittyvät toisiinsa säikein joiden tsekkailuun varmaan kuluu tämä elämä. Mietin pelkoa että elmän menee hukkaan, miten se yllättää jos tekee liikaa töitä, jos tekee liian vähän töitä, jos tekee lapsen, jos ei tee. Mietin kohtuuttomuutta. Mietin maailmantuskaa. Mietin valintoja ja kipua. Mietin muutosta, mietin miten kauan kestää integroida itseensä uusia asioita, esim diagnoosi. Mietin miten vaniljajäätelö oli lapsena tylsintä ja nykyään parasta. Mietin että leikkaisinko hiukset. Mietin että kun ajattelen niitä joilla menee aina hyvin että en vain tiedä kaikkea. Mietin rakkautta. Mietin sanoja. Mietin kun joskus joku kokemus on mykkä. Mietin thaimaalaista. Mietin kurkkua joka on kuorittu. Mietin vieraantumisen tunnetta ja miten se yllättää. Mietin kesää. Mietin miten jaksan pimeän. Mietin onko minulla ikinä elämäntilanne sellainen että voin suunnitella sitä kahta kuukautta edemmäs. Mietin kirjastoa. Mietin miten joskus kohtaa vaikka ajatteli puhua pelkkää potaskaa. Mietin mökkiä jota ei ole. Mietin muistoja jotka eivät ole totta ja ovat. Mietin tulkintaa. Mietin tulkinaani minusta. Mietin kuinka voisin olla enemmän yhteydessä maailmaan. Mietin  uhrautumista. Mietin antamista. Mietin itsellä pitämistä. Mietin sitä että äitini on 60. Mietin että onnellisuus on matka ei päätepiste. Mietin että matka ei ole aina onnellisuus vaan päätepiste. Mietin että elämä voi jäädä täysin kesken. Mietin että voi jäädä levälleen tämäkin tilanne, kesä, päiväkin. Mietin että ehkä sen pitäisi olla kutkuttavaa eikä kamalaa, katsoa miten akan käy. Mietin etäisyyttä. Mietin lapsia jotka juoksevat minne haluavat, koiria jotka jämähtävät mihin tahtovat. Mietin kotia. Mietin yksinkertaisuuksia. Mietin itkemistä. Mietin etäisyyttä. Mietin muuttumista. Mietin oppimista.
Mietin turahmaisuutta. Mietin ylemmyydentunntetta. Mietin pelkoa. Mietin itserankaisun monia muotoja. Mietin aamuja. Mietin unta. Mietin tilaa jossa ei tiedä miksi voi huonosti. Mietin oikeutta aikaan. Mietin oikeutta miettiä. Mietin mielyttämisentarvetta. Mietin ulkokultaisuutta. Mietin ihimisiä, miten kiinnitän huomiota voivatko he ikinä myöntää että vika on heissä. Mietin miksi siihen kiinnitän automaattisesti huomiota. Mietin että sitä joudun itse niin kovasti opettelemaan. Mietin lempeyttä. Mietin maailmaa jossa on tärkeää pitää yllä illusiota hyvästä. Mietin älyä. Mietin lukematonta hesaria. Mietin mielipiteitä. Mietin kuuntelemista. Mietin ikävää. Mietin toiveita, odotuksia. Mietin koiran nuhjaamaa vilttiä. Mietin surua, sen reittejä. Mietin miestä. Mietin naista. Mietin ystävyyttä. Mietin voimavaroja. Mietin kannattelua. Mietin yritystä tehdä oikein. Mietin selviämistä. Mietin jumissa olevaa rintarankaa. Mietin että sana haastaa ajaa hulluuteen. Mietin miten vaikea on välillä tietää kuka on, mistä koostuu. Mietin miten voimakas kokemus elämä on. Mietin että se menee ohi, mietin että se loppuu, mietin miten vaikeaa sitä on uskoa. Mietin herneitä joiden syömistä en pysty lopettamaan.

yksittäisiä tulpaaneja

onko kuuma onko liian kuuma. orava jää katsomaan ja kiusaa pötköä, odottaa kunnes toisen hihna kiristyy. paskaa.miksi et nyt paskaa. paskattava on ellen saa kohta ravintoa pökerryn. miten tämä voi olla niin vaikeaa, syödä säännöllisesti. tiedän kyllä pari vielä vaikempaakin asiaa. ja taas mennään, hirveellä kireellä ja sitten töks. ei paskaa, en ehdi syödä. itkettää. tympeän näköinen ukko kuokkii pihaa, ikään kuin se olisi sen velvollisuus. ei ole! ei tarvii näyttää tuolta. minä kerään kyllä koiran paskat, aina, silloinkin kukaan ei vahdi. ei tosin tarvitse koska tämä koira ei koskaan paskaa. bodari kävelee alempana, samat sanat, minä kerään paskaa päivät pääksytysten. miksi rajoja ei osata pitää? minäkin tässä haluaisin huutaa koiralle, oravalle ja näille ohikulkijoille, enkä huuda. Mutta kukaan muu ei pysty pitämään rajoja tässä maailmassa. Hirveän yksinäistä minun kannaltani, olen niin vitun rajallinen. Kukaan muu ei kärsi niin kuin minä, kukaan muu ei nytkään kärsi tästä että minun verensokerini romahtaa, että en ehdi että säntään ja ramppaan bussiin ja metroon, ja kotiin ja tästä ikävästä tästä epävarmuudesta tästä nimenomaisesta riittämättömyydestä tästä kohtuuttomuudesta itseäni kohtaan paahteisena tiistaina.
yksittäisiä tulppaaneja siellä täällä, niiden kirkas väri ei voi olla totta. ei ole mikään totta nyt.
ei ole mikään nyt ihan näin. tiedän sen. minulla on varaa tähän pahoinvointiin. iltapäivän kevyeen vitutukseen jossa en auta itseäni, koska ei ole pakko. koira harkitsee puuhun kiipeämistä, sitten se kuitenkin vääntäökin paskan.

koira haluaa aina kulkea kukkakaupan edestä

aura, tomaatit, gingerale, riisimurot. aura, tomaatit, gingerale, riisimurot. aura, tomaatit, gingerale, tomaatit, aura, tomaatit. ei päästä puistoon siellä on isoja ja uroksia. koira yrittää esittää että uskaltaisi mennä kyllä jos vaan pääsisi. suru, viha, hyväksy. hyväksy suru, viha. hyväksy.
hyväksy ja hyväksy. aina saatana vaan hyväksy. en hyväksy enää ikinä mitään. hyväksynpäs.
tämänkin taas. koira tupeksii, ei etene. alistun, odotan. en sano mitään, odotan. tämäkin minun pitää kestää. paljonko kello on? se unohtaa. suutun etu käteen siitä että se unohtaa. mies kävelee vähän niin kuin hän. tekstaan en tekstaa. miks se ei tekstaa? miksi kumpikaan ei tekstaa? ehkä ei ole mitään tekstattavaa. koira haluaa kulkea aina kukkakaupan edestä, minun ei olisi pakko. mies bubin edessä on tehnyt valtavan uroteon kaljunsa peittämiseksi, en tajua miten tukka on saatu hajautettua siten.
koira alkaa haukkua kun tulen kaupasta, pariskunta nauraa, nyt se uskaltaa. äsken ei uskaltanut. sanon että semmonen se on, ei niin paljon uskalla. pötkö. näytät tuhatjalalta sanon. tuhatjalka, ootko tuhatjalka. kysynkö kelloa. en kysy. en halua kuulla kenenkään ääntä. m itki, se näytti niin onnelliselta. miltä se voi tuntua. mattotelineellä istuu suuren suuri mies jolla on jalassaan pelkät miesten pikkukalsarit, vieressä seisoo lapsi jolla on yllään vain miehen housut, hän on vetänyt valtavat housut niin ylös että vain hänen päänsä kurkkaa reunan yli. Mene nukkumaan sanoo mies ja vetää henkoset tupakasta, en mene sanoo housu.

koira kusee lapiolle

haikea ja kaunis aamu. kylmä kun lapsena, joku huusi perään laita takki. ei huuda enää. en laita vieläkään.
koira tekee sitä mikä on pahinta sen selälle ja mun kädelle, säntäilee. oravat mustarastaat pyöräteline,
mikä vaan riittää syyksi. minä liila möykky joka kiukkuisena säksättää ruskuais pötkölle, eipä se kuule, se tietää että haukkuu vaan ei pure. koira kusee lapiolle.
en enää erota lapsia kaksikymmentä vuotiaista, en ole varma polttaako penkillä tupakkaa lapsi vai aikuinen. rappua pesevä mies näyttää hätääntyneeltä moikkauksesta. nukuinko hyvin vai huonosti, mihin heräsin, minä heräsin. pitää ostaa hiiliä. koko piha kaikuu kun äiti saa viestin messengerissä. lähetä h:lle tilinumero. älä myöhästy. jokainen askel sattuu. onneksi vihaan siivoamista niin paljon kun vihaan, valitsen aina kirjoittamisen. täällä on kamalan kaunista, onkohan heistäkin? tässä kohtaa olin niin surullinen vielä vähän aikaa sitten, että luulin ettei
se suru koskaan voisi kulua lopppuun ja toivekin ettei se loppuisi että olisi edes sellainen muisto sellainen surullinen nainen muistona meistä, ettei koskaan olisi tällainen olo, etäämmällä, vähän ohi, ojentumassa kohti muuta, jatkamassa, kohti grillausta, kohti kreikkaa, kohti hailuotoa, kohti sähköpostia, päästin taas irti itserankaisusta, otin itseni takaisin. tässä kohti haluan olla. säntäilijä ei.

Rannassa oli kaksi joutsenta

Tietenkin aloin vatuloimaan sen kanssa, miten tätä pitäsi sitten kirjottaa. Luoda säännöstö ja ehkä jotenkin onnistua luomaan graafi joka kuvaa reittiä minkä kävelimme. Sitten muistin että vihaan sääntöjä, tai ainakaan en ole niissä kovin hyvä. Yritän siis antaa itseni kirjoittaa tätä niiin kuin milloinkin haluan.
 Käveltiin kohti rantaa. bussipysäkillä mies pienen lapsen kanssa selitti jotain rauhallisesti mutta pitkästyneenä, ajattelin miten monta maanantaita hän on jo puhunut tuolla äänellä ratkonut aamut ja pukemiset ja miten monta oli edessä ja minä kuulin vain tämän katkelman enkä koskaan enempää ellei hän nyt sitten ole joku naapuri jota en tunnista.
koira haisteli valppaana jo loppuun kääntyneen juoksuajan seurauksena, rähisi mustalle isolle tottahan toki ja vaihdettiin puolta. mennään kivelle jonne en vie muita kun sinut sanon aina kun mennään kivelle. rannassa oli kaksi joutsenta jotka kiinostivat koiraa vähän. parvi valkoposkia sen sijaan paljon. ylitimme nurmikon niiden vierestä ja selitin että annetaan niiden olla tai jotain.
hiekka osuudella vastaan tuli Oskar, vaaleanruskea villakoira jonka emäntä oli keskiverto omistajaa ystävällisempi, sanoi että ompa koiralla kaunis vyötärö...dooris antoi oskarin nuolla takapäätään jonkun tovin, johon me suhtauduimme vähän vaivaantuneesti. enkä saanut sanottua että juoksut oli just, mikä siinä oli niin vaikeaa? jotenkin olen alkanut ajattelemaan sitä liian henkilökohtaisen kautta että enhän mä huuda kellekkään että "minulla on kuukautiset tässä just loppumassa" ja tiedän että se on täysin eri asia, joku tilanne oli jossain missä joku koiran omistaja väitti että koiralla on vielä juoksut kun sen koira yritti nylkyttää sitä. se oli se kamala mäyräkoiran tapaaminen muuten. ihan hvlevtin vieraantunutta että mua nolottaa sanoa niistä juoksuista. joku häpeä joka puskee himoon ja lihallisuuteen tulee ulos niin kauheen montaa reittiä. sitten kaukaa snautseri jonka omsitajalta kysyin jo kaukaa että kumpi ja sain sanottua että juoksut oli jo, nainen otti sen ihan kivasti.
 Sitten Sonja näytti huomattavasti siltä muumien esi-isältä mutta sille oli silti tai ehkä juuri siksi puettu timanttinen kaulapanta. lisää keski-iän ylittäneitä naisia ja pieniä koiria. mies ja bichonfrisee, ei ole sen miksei miehellä voisi ihan hyvin olla? sitten nainen joka selitti että taas on löytynyt myrkytettyjä lihapullia, ja sitä ja tätä. päivittelemme. ajattelen että minulla on hyvä vaihe, voin jatkaa täällä kävelyä jos olisi huono mentäis ja lujaa pois. neuroottisen on vaikeaa rakastaa sopivasti. sitten ajattelen ystävää joka ei ole kutsunut kylään pitkään aikaan, ajattelen että johtuuko se siitä etten ole pariskunta että minua on vaikea kutsua siksi, kadun ajatusta heti sitten kadun että kadun. ajattelen etten ole itsekään kutsunut ketään. lauantaiksi olen, ja kadun sitä jo. en siksi ettenkö haluaisi nähddä kaikkia, mutta siksi että olen niin huono kokki. ja on kaasu-uuni. ajattelen sitä miten epälooginen olen keskittymishäiriöni takia, miten menen kirjastoon ja kauppaan tänään ja lenkille misää järjestyksessä ja miten paljon käytän tällaisene aikaa. en anna koiran haistella kun ihan tien reunassa, se haluaa kävellä vastenta puolta, en anna. sanon sille välillä jotain, kuten olet niin siloinen. sitä ei voisi vähmepää kiinostaa. se haluaa kivelle ja sitten ruokaa. kivellä on pariskunta, kuten aina.
tuuli tulee ja olen tyytyväinen että on kaksi paitaa. ajattelen krokseja joista voisin ottaa kuvan ja laittaa sen tänne mutta sitten en jaksa. en aijo kuvata tänne ajattelen. en osaa. taas yksi asia jota en mielestäni osaa. kävelen venesataman ohi. miehiä istuu portaalla. kävelen ohi ja kun ajattelen jo kauan sitten opitun refelksin takia näytänkö heistä lihavalta, ajattelen perää melkein yhtä refleksinomaisesti että mitä helvetin väliä sillä on. katson miehiin, he puhuvat keskenään, eivät huomaa meitä.
ajattelen että saan olla minä vaikka yritän säännöllisesti kieltää sen, mutta harvemmin ja harvemmin.
viimeisessä kaarteessa on joku läjää mikä saa koiran kierimään sen päällä, se tekee sitä vaarattomaksi, ja en tiedä pitäisikö sen antaa tehdä. ajattelen fysioterapeuttia jolle en edes tajunnut valehtelevani kun sanoin ettei koira mene koskaan portaita vaikka joka päivä se menee pari askelmaa puistosta pihaamme. kuinka paljon ylipäätään valehtelen koska en muista? 

Lähde mukaamme tälle tylsälle matkalle!

Dooris on nyt vajaa kolme vuotias. Mäyräkoiran keskimääräinen elinajan ennuste on yli kymmenen vuotta. Silti.
Kun olin lapsi meillä oli siamilainen kissa joka kuoli yksitoista vuotiaana, olin neljätoista silloin. Kun Enni, dalmatialainen, tuli meille olin yksitoista ja kaksikymmentäneljä kun se jouduttiin lopettamaan.
Molempien kuolema suretti minua enemmän kun tositaiseksi kenenkään ihmisen kuolema koko elämäni aikana. Ja miksi silti muistan niistä niin vähän? Jos pinnistän muistan miltä Kasun selkä tuntui kun sitä silitti märällä kädellä, turkki ritisi ja sen hännän asennosta saattoi nähdä miten provosoiva tuo kosketus oli. Ennin pilkut muistin pitkään ulkoa. En muista enää.
Se osasi nauraa, dalmatialaisille tyypillisellä tavalla se näytti hampaita kun se oikein ilahtui.
Pelkään että en muista Dooriksestakaan mitään kun on kulunut kymmenen vuotta sen kuolemasta, siitä joka nukkui joka yö sänkyni vieressä, joka jakoi arjen kanssani ja jota en ikinä voisi kuvitella unohtavani.
 Osa tämän blogin ideaa on siis tallentaa ylös koirani elämä. Tiedän, kuulostaa aivan vitun tylsältä ! Ja olen valmis luopumaan pääaisallisesti siitä ajatuksesta että kuvailisin ja tallentaisin tänne mitä Dooris söi aamulla, milloin kynnet leikattiin tai miten pitkät päiväunet hän tänään nukkui. Luvata en voi ettenkö joskus olisi pakotettu mainitsemaan jotain tämänkaltaiseen tietoon viittaavaa, mutta pyrin pidättäytymään siitä. En usko että edes itseäni kiinostaisi ihan niin paljon Dooriksen elämä. Ei ei ei.
Mutta sen sijaan jo pitkään mieltäni on poltellut ajatus siitä, että tallentaisin ylös jotain kävelyistämme. Ehkä taustaa; en ole kävelijä, ilman Doorista en kävelisin huvikseni joka päivä kahta tuntia, mutta pakon edessä kävelen jopa mielelläni.
Noita kävelyitä on monenlaisia. On täysin neutraaleja tallusteluja joille lähdetään automaattisesti, jolta palataan ilman että mikään on liikahtanut. On kävelyitä joille lähtemistä vetkutan viimeiseen asti, ja jonka jälkeen olen unohtanut mikä päivässä oli niin helvetin hankalaa.On kävelyitä joiden alusta loppuun tuijotan kelloa ja kyselen miksi itseltäni miksi olen ottanut koiran. On kävelyitä jolloin tapaamme ihmisiä, ärsyttäviä mielenkiintoisia mukavia tavallisia. On kävelyitä joilla ajattelen jotain omaani koko ajan niin intensiivisesti että en muista edes olevani kävelyllä. Ja niin edelleen ikuisesti.
 Nyt alkaa kuulostaa(ainakin omaan korvaani) siltä että haluankin tallentaa lähinnä omaa elämääni tänne, mutta toivon että omassa navassa oleva mieleni pystyisi tekemään joitain havaintoja myös Dooriksesta, hänen tapaamistaan koirista ja ihmisistä, oravista ja erityisen kiinostavista jätöksistä. Yritetään.
 No niin, eli ensimmäinen tavoite on kirjoittaa ja tallentaa ylös Dooriksen arkea, jälkipolville ja omille haperoille aivoilleni. Toinen tavoitteeni on saada käsitystä siitä mitä itse ajattelen.
Millaisten aiheiden ja oivallusten, jumien ja junnauksien parissa päiväni käytän.
Sen ylös kirjaaminen ei ole minulle toki uutta, mutta olen tottunut keräilemään jyvät akanoista jotain
kaunokirjallista tuotosta varten kovin nopeasti. Nyt halauisin saada ylös jotain kakkoslaatua, ilman erityistä hiontaa ja hinkkausta. Ajatuksia jotka eivät ole valmiita, jotka eivät tarkoita mitään, eivät ole loogisia, epäorgaanisia, liian suppeita, laveita, selittämättömiä, epäkiinostavia, arkisia, ehdottomia, löysiä...Pyrin olemaan arvottamatta niitä, jossa tuskin onnistun. Toivon voivani kirjoittaa niistä, ilman että alan hysteerisenä pelkäämään että blogini on tylsä (sillä sitähän se on jo lähtökohtaisesti ja saa olla) :)
 Miksi sitten kirjoittaa tänne eikä paperille? Kun kirjoittaa työkseen, on pakko tottua siihen että kovin usein ei kukaan lue tekstiäsi. Et voi julkaista joka päivä kirjaa, joka kuukausi, joka vuosikaan.
Facebook statuksen voit. Ja huomaan että nautin siitä. Vaikka siihen miksi näin on, liittyy seikkoja jotka eivät kestä päivänvaloa, uskon että aika jonka käytän blogiin kun facebookiin voi huom voi olla rakentavampaa. Voin kirjoittaa pidemmin, voin ehkä puhua enemmän totta, voin kirjottaa pidemmin siinä missä facebook sulata laverteluja, ja sitä täällä on luvassa.
 Nyt olisi tyypillistä määritellä se kuinka usein tänne kirjoitan. Sitä en nyt kuitenkaan tee.
En myöskään lupaa virheetöntä tekstiä, lukihäiriöni kukkikoon täällä vapaasti kuin taivaanlintu.
En ota vastuuta myöskään kielikuvista.